Hylkeenpyytäjien jäljillä Saarenmaan kaivauksilla

Angolaisten perinteiset kesätyöt Virossa tehtiin tänä vuonna heinäkuun ensimmäisellä viikolla Saarenmaalla. Alkujaan oli määrä jatkaa viime kesän hommia Hiidenmaalla, mutta yöpymispaikan puutteessa Hiidenmaan Köpun pronssikausi muuttui Saarenmaan Naakamäen kampakeraamiseksi kivikaudeksi.

Naakamäellä, Hirmusten kylässä, meitä myös tarvittiin pikaisesti, sillä aluetta oli myllerrelty koneilla, kun sieltä oli kaadettu puita voimalinjan varjelemiseksi.

1950- ja 1960-luvuilla tehtyjen kaivausten perusteella tiedettiin, että paikka oli ollut tuttu hylkeenpyytäjille 5 200 vuotta sitten. Hämmentävästi oli löytynyt myös yksittäinen hauta, jolla oli ikää tuhatkunta vuotta vähemmän.

Sinne Naakamäen punkkiruohikkoon me sitten sukelsimme pelkkoinemme ja suureen tarpeeseen tulleine juurisaksinemme. Muutamia punkkeja tarttui mukaan, mutta ne hoksattiin napata ajoissa pois.

Arkeologinelikko oli tuttu – Aivar, Kerkko, Aija ja Irina – ja työtovereinamme oli myös virolaisia opiskelijoita.

Hampaitakin löytöpusseihin kertyi aika lailla, pääsaaliseläimiltä hylkeiltä tietenkin, mutta löytyipä myös koiran hammas ja villisian torahammas, johon jääneet jäljet kertoivat, että sitä oli käytetty työkaluna.

Erityistä pöhinää syntyi yhden kuopan ympärille, kun maasta alkoi pilkistää hylkeen luuranko. Hylje ei ollut kuollut tyhjin mahoin: luurangon sisällä oli kalan luita.

Hauras löytöhän se oli ja mahdoton saada kokonaisena talteen, mutta harvoin jos koskaan pääsee näkemään moista.

Myös iskokset olivat meille erikoisia. Löysimme kyllä tuttua kvartsia ja myös jonkin verran huonolaatuista piitä, mutta kivityökalujen päämateriaali oli ollut Itämeren punaista porfyyria.

Silmät tarkkoina seuloimme talteen pienimmätkin siruset, sillä juuri niistä Aivar toivoo selviävän, miten nimenomaan porfyyria työstettiin.

Hirmustessa kaivaukset otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Asukkaita koko kylässä oli vain toistakymmentä. Muutama muisti kuuden vuosikymmenen takaiset kaivaukset.

Kylässä nähtiin varmasti historiansa pisin jäätelöjono, kun pientä kauppa-autoa tien varressa odottanut emäntä huhuili meidätkin mukaan.

Yöpymispaikkamme rantahotellissa, hiekkarannan äärellä, oli erinomainen. Muutamat jaksoivat myös pulahtaa mereen työpäivien päälle tai aamuvarhain. Aamiaisella maistelimme ja muistelimme talkkunaa. Kenttälounaalla suursuosikiksi nousi kefiiri.

Yhden työpäivän päätteeksi toteutui monen esittämä toive: paluumatkalla kentältä kaarsimme Salmen kylään katsomaan paikkaa, josta viitisentoista vuotta sitten löytyi kaksi hautalaivaa kymmenine merovingiaikaisine skandinaavivainajineen.

Valitettavasti laivojen esinelöydöistä tehty näyttely on tällä hetkellä Tukholmassa, ei Kuressaaren piispanlinnan museossa, jossa piipahdimme yhtenä aamupäivänä, mutta museossa oli toki paljon muuta näkemisen arvoista.

Oli kiinnostavaa esimerkiksi verrata Valjalan kalmistosta löydettyä naista asuineen aikalaiseensa Euran emäntään, jota kävimme tervehtimässä Angon kevätretkellä toukokuussa. Noissa rautakauden mahtinaisissa oli paljon samaa mutta myös eroavaisuuksia. Saarenmaalaisuus näkyi etenkin koruissa.

Ensi vuonna suuntanamme on jälleen Hiidenmaa, kertoi Aivar. Hänellä oli hienoja uutisia myös toissa vuoden kaivauksistamme Itä-Virumaalla. Löytöjen analysointi on osoittanut Toilan Roosimäen toiseksi tärkeimmäksi Virosta tunnetuista varhaisista paikoista, joissa käsiteltiin rautaa.

Teksti ja kuvat, Anniina Wallius